Kesä mennä hurahti eikä se ollut mitenkään helppo.
Parhaan kaverini, Saimi-koiran vaikeudet kipukohtauksineen jatkuivat.
Sain tukea, että pystyin viemään sen röntgeniin. Mitään luustovikaa, kasvaimia tms. ei kuvauksista löytynyt, onneksi. Koirahieroja-opiskelija kävi kotona.
Saimi on joskus reväyttänyt vasemman takareiden. Lihakset olivat niin jumissa, että epäilimme niiden aiheuttavan kivut. Nyt olen opetellut itsekin hieromaan. Hieronnan ja hermokipulääkkeiden kanssa kesä meni ja koira alkoi voida paremmin. Opin tunnistamaan koirastani kipuhetket edes suurinpiirtein.
Rukoilin ja mietin tulevaa. Tuleeko minun päästää Saimi Taivaaseen? Mikä on perheenjäseneni tulevaisuus?
Yhden kipukohtauksen Saimi sai joitain viikkoja sitten.
Samat ajatukset alkoivat pyörimään päässäni.
Toistaiseksi mennään hermokipulääkkeellä ja hieronnalla. Kyse ei kuitenkaan ole mistään sellaisesta, mitä ei voisi ajan kanssa korjata. Muutamat ystäväni sanoivatkin, että emmehän mekään ajattele eutanasiaa omalla kohdallamme, kun päätä särkee. Tai, jos syömme hermokipulääkkeitä ja tutkimukset ovat kesken eikä kipujen syytä täysin tiedetä.
Heureka! He ovat oikeassa!
Nyt opettelen elämään sairastavan koiran kanssa ja vähitellen selvitämme kipukohtaa. Vielä se on arvailujen varassa, mutta suunta on jo oikea. Eli jatkamme kipulääkkeen antamista ja oireiden mukaista elämää.
Käymme tutkimassa luontoa, kuten ennenkin. Ja eilen taisi olla yksi kesän viimeisimmistä kahlailuista.
Kävimme katsomassa uutta laavupaikkaa. Sinne tuli ihmisiä, jotka taisivat vähän pelätä mustaa koiraa, joten menimme veneenlaskupaikalle.
Saimi nautti! Tutki ja nuuski. Ei uinut, mutta kahlaili, kuten sillä on tapana. Se ei ole kova koira uimaan.
Jatkamme metsäretkiämme, mutta lyhyemmillä kaavoilla ja lepopäivillä.
Jumala antoi meille vielä yhteistä lisäaikaa. Kiitos Hänelle siitä!
Alamme kumpikin kotiutumaan, kuten jo edellisessä kirjoituksessani mainitsin ohimennen.
Olen kesän aikana huomannut muitakin kotiutumisen merkkejä: en enää aina muista olevani Lapissa, heh! Enää ei silmiini pistä teidennimissä esim. Lapin luontoon liittyvät nimet. Alan tottumaan.
Porot ja Napapiiri ja joskus sanat, jotka liittyvät joulupukkiin, saavat minut hämmentyen muistamaan, että:
-Ai JOO! Mähän olen Lapissa!
Metsästyskauden alettua, se on tuntunut hieman oudolta, että kaupunkialueella kuulee haulikoiden äänet, kun linnustajat ovat Ounasjokivarressa sorsastamassa.
Ensi vuonna emme varmaan sitäkään enää huomaa.
Saimin kotiutumisen huomaa siitä, että se ei nuku öitään enää pelkästään makuuhuoneessa. Joinain öinä olen herännyt ja ihmetellyt, missä neiti on ja löytänyt sen sohvalta kuorsaamasta.
Kevään ja alkukesän masennus on hieman väistynyt, vaikka huoli taloudesta ei ole täysin poistunutkaan.
Hain kevättalvella koulutukseen, ja se todella oli Jumalan tahto, että pääsin sinne.
Hakemusta laittaessani rukoilin ja sanoin, että: -Tapahtukoot todellakin Sinun tahtosi. Jos se on Sinun tahtosi, pääsen tuonne. Jos se ei ole Sinun tahtosi, en pääse.
Mietin jälkikäteen, että olin hölmö. Hain aivan väärälle alalle! Olin perumassa haastattelua, mutta olisin saanut karenssia työkkäristä, jos en olisi mennyt. Ajattelin, että ala olisi kuitenkin aivan väärä enkä pääsisi koulutukseen.
…ja hupsista, pääsinkin.
Minusta tulee maanrakennuskoneidenkuljettaja. Aikamoinen sanahirviö kirjoitettuna, mutta koettuna, aivan mielettömän kivaa!
Olen opetellut ajamaan dumpperilla, 
erilaisilla kaivinkoneilla ja vielä kuorma-autokorttikin tulee taskuun, kaikkien muiden tarvittavien korttien lisäksi! Ja niitä kortteja riittää hygieniapassista aina tieturvakortista tulityökorttiin.
Hitsaamaankin olen opetellut. Olen pessyt koneita, vaihtanut öljyjä. Kaivinkoneeseen menee..sanoisinko, että ”muutama” litra enemmän öljyä kuin henkilöautoon. Puhutaan siis kymmenistä litroista. Kuvassa näkyvät puhtaat vaatteet ovat ehtineet jo likaantua ja käydä jo ensimmäisessä pesussa. Jalat yrittävät tottua kipujen kera turvakenkiin. Ne, kun eivät ole kaikkein mukavimmat jaloille.
Ihaninta on se, että ei tarvitse miettiä, mitä teen ensi talven. Vuoden päivät kestää koulutus ja työpaikkoja on tarjolla. Naiseus on jopa valttikortti, kun kuulemma naiset ajavat koneita varovaisemmin, joten koneiden huoltokulut ovat pienempiä. Kerrankin naisena olemisesta on jotain hyötyä työnhaussa! Kun kerta Jumala minut tähän toi, Hän varmasti tietää, mitä suunnittelee.
Taitaisin vain toisinaan tarvita keittiöjakkaran, että pääsisin astumaan edes sille alimmalle askelmalle, jotta pääsen koneen ohjaamoon, hahahahahaaa. Luoja olisi tätä suunnitellessaan voinut samalla antaa edes 5cm lisää pituutta.
Me toivotamme Saimin kanssa siunattua loppukesää ja syksyn alkua.
Pidetään toinen toisistamme huolta ja muistetaan rukouksin.
Marita ja lapinporokoira Saimi