Ensimmäiset pakkasyöt ovat olleet ja ensimmäiset revontulet loimunneet iltataivaalla. On tuntunut vaikealta alkaa kirjoittamaan, kun toisaalta ei ole mitään kerrottavaa ja kuitenkin olisi vaikka mitä.
Jotenkin olen surumielinen, kun en saanut jatkoa määräaikaisuuteeni. Yritän uskoa, että jotain muuta olisi tiedossa, parempaa.
Loppukesä ja alkusyksy ovat olleet raskasta aikaa. Olen sairastellut paljon ja se on vienyt mieltä matalaksi. Asiaa ei ole auttanut, kun luottamani ihminen jäi kiinni valehtelemisesta. Sitä olen miettinyt paljon. Vaikka otin asian esille, en saanut anteeksipyyntöä. Asia vain sivuutettiin. Kamalammaksi sen tekee se, että kyseessä on kristitty ihminen.
Olen kuukausia miettinyt tuota. Jokainen meistä, valitettavasti, päästelee joskus pieniä ns. valkoisia valheita. Kun joku kysyy, miten voit, vastaat: ”Kiitos kysymästä, oikein hyvin”, vaikka kaikki asiat olisivat päälaellaan. Voimme luulla, että se pieni valhe ei vaikuta toiseen. Vaan, kylläpä se vaikuttaa! Minä en ole ollut rehellisyyden arvoinen. En luottamuksen arvoinen, että minulle olisi voitu luottaa totuus. Se tuntuu pahalta.
Yritin vielä antaa toiselle mahdollisuuden kertoa totuus ja pyytää anteeksi, kun annoin ymmärtää, että tiedän toisen valehtelevan. Silti toinen piti kannastaan kiinni, valheesta.
Luonto ei valehtele. Jumala ei valehtele. Luonto on toisinaan meidän näkökulmasta katsottuna , todella julma, mutta se ei valehtele. Siinä varmaan yksi syy monista, miksi viihdyn luonnossa. Siellä minunkaan ei tarvitse etsiä suojaa kysymyksiltä, joihin joutuisin valheilla vastaamaan. Juuri nyt en pystyisi sanomaan, että voin hyvin ja kaikki asiat ovat kunnossa, kuten kulttuurimme sanelemana minun kuuluisi sanoa.
Siunattua, rehellistä syksyä!
