Sain kunniallisesti eväät laitettua reppuun nokosten jälkeen, vähän syötyä jotain pientä ja pääsimme matkaan.
Yöllä kävellessämme, mäki ei ollut tuntunut niin pahalta.
-Miten musta tuntuu, etten jaksa? Ihmettelin itsekseni koiran viilettäessä
flexin päässä edessäni.
-Sisulla mennään, sanoin Saimille ja puuskutin perässä.
Tajusin, että olin unohtanut kävelysauvan autoon. Sen piti olla tukenani tunturissa.
Aurinko paistoi ja vieno tuuli puhalteli. Ei ollut liian kuuma, vielä.
Koira olisi halunnut juosta vapaana, mutta Kansallispuistossa se ei ole mahdollista.
Koirat on pidettävä kytkettyinä. Piste.
Jaksoin ihastella näkymiä ylös ja alas. Saimi meinasi seota uusista hajuista.
Rinteessä näkyi poroerotusalue, jonne suuntasimme.
Tiesin, että Saimin on saatava hetki juosta vapaana poistaen suurimpia höyryjään. Sinne siis, aidatulle alueelle.
Muutamia kulkijoita tuli vastaan ja ohitti meidät.
Saimi riekkui innoissaan erotusalueella.
Joitain lintuja liverteli, en tiedä mitä.
Pitänee hankkia vain Lapin kuontoon liittyvä kirja.
Lähdimme jatkamaan matkaa rinnettä ylös. Maasto muuttui kivikkoiseksi poluksi. Siirryin kanervikolle kulkemaan. Saimin flexi oli repun vyötärönarussa kiinni ja minulla kädet vapaana. Kävelysauvasta olisi ollut tukea.
Mietin Raamatun kulkijoita ja paimenia keppeineen.
Pipo oli ollut hyvä unohtaa päähän. Tunturissa tuulee.
Löysin sopivan paikan istahtaa ja tajusin, miksi kulku oli hankalampaa. Normaalisti kotiseudun vaaroilla, kuljin ilman eväsreppua. Vuosi sitten repussa oli ollut vain oma vesipullo. Nyt oiti olla Saimillekin vettä. Reppu siis painoi normaalia enemmän.
Harjoittelua tulisi lisätä.
Pysähtyminen oli Saimin mieleen niin 
kauan kuin se sai osiaan eväistäni.
Neiti halusi hajujen perään.
Istuin kuitenkin rauhassa ja vain olin.
Tätä olin kaivannut!
Jatkoimme kulkua koiran iloksi. Menimme rinnettä ylös sik-sakkia.
Jopa kivetkin erilaisine sammalineen, olivat kuin taideteoksia!
Uniikkeja Luojan luomuksia!
Vaivaiskoivut kiemurtelivat ryppäissä.
Kuinka karua, mutta niin kaunista!
Ei ollut itikoitakaan riesana.
Olen aiemmin käynyt Ylläksellä ja Levillä. Muutoin Suomen Lappi on ollut vain läpikulkupaikkana matkalla Norjan Altaan.
Tajusin, että tämä oli ollut sitä, mitä olin etsinyt. En kaivannut turisti-Lappia made in China-tuotteineen.
Ymmärrän toki, että elannon hankkimiseksi täällä on tarjottava sitä, mitä turistit haluavat. Leipä ei tule pöytään muutoin.
Olisin voinut, kuten Raamatussakin, rakentaa majan ja jäädä sinne.
Niin hyvä siellä meidän oli olla!
Tuuli kuitenkin alkoi yltymään ja pilviä kerääntyi taivaalle. Etelämpänä ollut sadealue teki tuloaan. 
Oli aika palata todellisuuteen, mennä purkamaan leiri ja ajaa kotiin, ellen haluaisi viettää aikaani märkänä teltassa.
-Vielä istutaan, sanoin koiralle, joka jo vaikutti tyytyväiseltä tauosta.
Istuessani viimeisiä kahvin rippeitä juoden, Saimi tuli viereeni, kierähtäen kerälle ja otti nokoset.
Minä en olisi malttanut lähteä alas.
Joskus tekee hyvää vain olla.
Ei tarvitse puhua, ei ajatella.
Tunturi on sitä minulle.
Puutarhahommiakin tehdessä tulee mietittyä asioita.
Totta kai tuollakin mietiskelin. Asia, josta Luoja voisi minut armahtaa, liika ajattelu ja miettiminen! No, lopulta, usean tunnin jälkeen, onnistuin siinä.
Istuin, hörpin jäähtynyttä kahvia ja
vain ~olin~.
Annoin kaikkien aistieni ottaa kaiken vastaan tunturissa. Ja ~olin~.
Ps. Onneksi menimme purkamaan leiriä.
Emme päässeet kuin n.40 km, kun alkoi sataa kaatamalla ja sade kesti koko matkan kotia asti.
Paluumatkalla, oli minun vuoro hidastaa, että sain kuvattua tämän kaverin tiellä
Ja vaikka olimme poissa kotoa vain n.1,5 vrk:tta, maisemanvaihdos oli niin täydellinen, että 3 päivän vapaa tuntui lähes viikolta.
Suosittelen mukavuusrajoilta poikkeamista aina joskus
Terveisin, neidit tunturista