Trough Troubled Waters

Jokainen meistä varmasti tietää sen tunteen, kun mikään ei mene putkeen. Se alkaa jostain ihan pienestä ja kasvaa lumipallon lailla. Mieleen alkaa vähitellen hiipiä epätoivoa jopa pientä masennusta ehkä jopa kiukkua. Miksi minä? Miksi näin?

Miksen minä? Siinä kysymys joka ei koskaan tule ainakaan minulle mieleen. Haluaisimme että kaikki menisi aina kuin elokuvissa ja kun aamulla avaisimme verhot linnut laulaisivat meille ja aurinko loistaisi kilpaa hymymme kanssa. Näin se ei valitettavasti ole.

Minulla oli todella huono maanantai. Olen aika varma että se oli perjantai 13ta päivä. Olin uittamassa koiraamme kaverin kanssa ja koirien pitkät hihnat kietoutivat nilkkojeni ympärille ja jotenkin ne nykäisivät juurikin sitä kipeää lonkkaa ulospäin niin, että putosin polvilleni enkä koskaan vielä ollut kokenut niin kovaa lonkkakipua.

Iski paniikki. Katumus. Harmitus. Syyllisyys. Miksi juuri minä?

Lonkat alkoivat ekan kerran vaivaamaan 2013 kesällä ja tässä oli pari hyvää vuotta välissä kunnes taas tammikuussa kakka osui tuulettimeen ja lonkat kipeytyivät. Ensin kokeiltiin lepoa ja lääkettä. Sitten kortisonia. Sitten tuli kauhea flunssa ja antibiootit. Sitten tuli toinen kierros ihan keuhkoihin asti ja uusi antibiootti. Sitten tuli vatsatauti. Sitten sattui taas enemmän lonkkiin. Tuli magneettikuvaus, lisää kortisonia ja lähete kirurgille leikkausarvioon. Sitten tuli typerä hihna joka repi jo ennestää sitä kipeämpää lonkkaa. Mitäpä siihen enää lisäämään.

Ulkona on upea ilma ja istun sohvalla. Alkuviikko on mennyt sisällä mahdollisimman vähän liikkuen. Eilen illalla yritin vähän enemmän kävellä. Se on vähän kivuliasta. Ei kuitenkaan niin paha enää kuin alkuviikosta onneksi! Siitä olen kiitollinen. Mieltä painaa syyllisyys tekemättömistä töistä. Ahdistus kollegoiden puolesta; taas on yksi pelistä pois ja niin tyhmän syyn takia. Yritän olla miettimättä mitä minusta ajatellaan. Yritän olla ajattelematta pahinta. Tiedän totuuden, mutta riittäkö se?

Moneen muuhun asiaan verrattuna omani ovat pieniä vikoja. Mutta tällä hetkellä ne ovat minulle isoja vaikeita asioita enkä pysty ymmärtämään miksi alkuvuosi on ollut näin huono. Miksi olen koko ajan kipenä tai jopa onnistun satuttamaan itseni niin pahasti.

Näitä asioita pohdin kovasti autossani tuona samaisena maanantaina ja samalla lonkkaani sattui niin että vedet nousivat silmiin. Mietin mitä teen? Kerronko kellekään? Esitänkö että kaikki on hyvin? Salaan sen? Olin niin syvällä pohdinnoissani että ajoin toisen auton perään! Jono pysähtyi, minä en. Jos se lonkka oli harmittanut niin se oli vielä pientä tämän harmituksen ja hävetyksen ja hädän rinnalla! Onneksi henkilövahingoilta säästyttiin ja vain pelti ja ylpeys sai kolahduksen. Toinen kovemman.

Yritin viimeiseen asti salata kivun mutta iltaa kohdin jouduin antamaan periksi ja lähtemään akuuttiin. Ja eipä sitä oikeen pystynyt peittelemään kun kävely oli kuin suoraan Aku-Ankasta. Akuutissa lopulta kaikesta siitä harmituksesta, pettymyksestä ja kivusta pääsi itku. Näin meidän kesken voin suositella sitä, sillä pääsin lopulta paljon nopeammin hoitoon:> säälivät kai. Jälleen uusi sairasloma. Työssani joutuu kantamaan painavia varusteita ja kävelemään paljon ja siinä maatessani mietin miten pääsen kävelemään täältä edes pois.

Kipuja on vielä aikalailla koko ajan ja kävely on varovaista ja hidasta ja tekisin mitä vain jos voisin mennä ajassa taaksepäin ja välttää tuon typerän vahingon. Rakastan työtäni. Tykkään tehdä sitä ja tämä toimettomuus ottaa koville. Varsinkin kun tilanne on ”itse aiheutettu” vaikkei vahingoille mitään tietenkään voi mutta eihän niin pitäis päästäi käymään. Varsinkaan kipeälle lonkalle.

Lempi Raamatunlauseeni on aina ollut Room. 8:28 ”Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat”

Näin äkkiseltään en keksi mitään positiivista tästä tilanteesta. ilma on mitä upein ja olisi ihana tehdä pitkiä lenkkejä ja käydä salilla (unohtamatta töitä tietenkään) kyllä te tiedätte ja et voi tehdä juurikaan mitään..

Mutta keino kestää ja selviytyä tilanteista jotka käyvät yli meidän ymmärryksemme on todellakin muistaa, että kaikki yhdessä vaikuttaa meidän parhaaksemme ja meidän ei tarvitse tietää vastausta kaikkeen. Eikä meiltä sitä edes vaadita. Riittää kun luotamme siihen, että tuo raamatunlause on totta ja kerran me ymmärrämme. Jopa Jeesus jonka perjantai 13ta päivä oli aavistuksen pahempi, kuin minun sanoi ”Enkö minä joisi sitä maljaa, jonka Isä on minulle antanut?” Joh. 18:11

Luota Häneen. Hän pitää sinusta huolen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.