Lost and Found

Pari viikkoa sitten kadotin koirani. Elämäni pisimmät 20 minuuttia. Ehdin käydä tuossa ajassa läpi kokonaisen tunteiden kirjon.

Olimme Islan kasvattajalla kylässä ja lähdimme viiden koiran kanssa metsään lenkille. Kaikki olivat tietysti vapaana, kuten aina. Ehdimme kävellä hetken, kun huomasin peuran! En ehtinyt mitenkään reagoimaan kun kaikki koirat olivat jo lähteneet peuran perään! Oh dear! Kasvattaja rauhoitteli minua ja sanoi, että kyllä ne takaisin tulevat. Kului joitakin minuutteja kun kaksi ensimmäistä tulivat.  Kasvattaja sanoi, että kaksi vanhempaa koiraa tuovat kyllä Islan takaisin ettei tarvitse olla huolissaan. Noiden minuuttejen ajan olin huutanut Islaa varmasti jo miljoona kertaa. Olin iloinen että valitsimme niin lyhen ja helpon nimen.

Hetkisen kuluttua pahin pelkoni kävi toteen; kaksi vanhempaa koiraa tuli takaisin ilman Islaa. Paniikki. Silloin viimeistään iski puhdas paniikki! Kasvattaja vähän torui koiriaan Islan jättämisestä ja minulla alkoi silmäkulmat jo hieman kastua kun mietin mitä kaikkea pahaa koiralleni olisi voinut sattua. Mietin mistä lähtisin etsimään? Onkohan se pudonnut jonnekin? Satuttanut itsensä? Hukkunut? Aloin kädet täristen kaivaa puhelinta taskusta ja soitin äidilleni enkä enää pystynyt pidättämään itkua. Kerroin että hukkasin Islan. Isla on meidän äidille vähintään yhtä tärkeä kuin minulle. Sanoin että pyytää heti kaikkia rukoilemaan että Isla on kunnossa ja löytyy. Jotain Islan merkityksestä kertoo se, että äiti oli siltä istumalta valmis tulemaan etsimään sitä. 

Kun Islaa ei alkanut näkymään sanoi kasvattaja minulle että kannattaa palata talolle ja ottaa auto ja mennä etsimään tieltä. Ainoa ajatukseni oli että älä ole jäänyt auton alle!!

Lähdin juoksemaan pihaan ja kun saavuin autolle niin näin kuinka Isla juoksee talon takaa kieli poskella minua kohti! Olin niin onnellinen ja helpottunut että putosin maahan polvilleni ja Isla juoksi suoraan syliini. Koira oli kasvanut ainakin metrin! Niin ylpeä se oli saavutuksestaan. Olihan se jaksanut jahdata peruaa kaikkein pisimpään. Sylin jälkeen oli kunniakierroksen vuoro kun muut koirat tulivat pihaan.

Me ihmiset olemme vähän samalaisia. Nähdessämme jotain todella kiinnostavaa me lähdemme tavoittelemaan sitä ja saatamme unohtaa aivan kaiken muun.

Sanotaan että unotaisimme Jumalan. Hukkaisimme yhteyden emmekä kuulisi kuinka hän miljoona kertaa huutaa ikävöiden peräämme. Hän ei ole vihainen että lähdimme (no ehkä vähän) mutta Hän on äärettömän huolissaan. Hän pelkää että satutamme itsemme. Putoamme sinne kuoppaan, tai katkaisemme jalkamme tai jopa jäämme auton alle. Hän on huolissan meistä ja ikävöi meitä.

Mitä hän sitten tekee kun tulemme takaisin omalta pikku ristiretkeltämme? Seisoo vastassa vihaisena ja torjuu meidät? Naljailee meille asiasta seuraavat vuodet aina tilaisuuden tullen? Sanoo ettei ole enää kiinnostunut meistä? Ei, ei todellakaan. Hän polvistuu maahan ja avaa kätensä jotta voimme juosta suoraan Hänen syliinsä. Olipa matkalla tapahtunut mitä tahansa niin Hän iloitsee meidät nähdessään. Hän on onnellinen että olemme turvassa ja kunnossa. Hän iloitsee siitä, että tulimme takaisin.

”Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’ Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.” Luuk. 15:20-24

Kun näin Islan juoksemassa talon takaa minua kohti, sadasosasekunnin en ollut varma onko se oma pieni koirani ja kun tieto tavoitti ymmärryksen, niin olin maailman onnellisin! Minun koirani! Ei puhettakaan että olisin ollut vihainen! Itkin lisää ja rutistin koiraani. Siinä se oli. Ehjänä. Se tuli takaisin. Se löysi minut. Elämäni pisimmät 20 minuuttia. Olitpa sitten ollut omilla teilläsi tunnin taikka pari. Vuoden taikka vuosikymmenen, niin minun reaktioni Islaa kohtaan on lievä verraten Jumalan reaktioon kun Hän löytää kadonneen lapsensa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä palata.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.