sekalaisia ajatuksia

Olen vierailulla sukuni synnyinsijoilla Pohjanmaalla.
Piha on niin jäinen, että pitää potkukelkalla liikkua.

Ensimmänen vuosi Lapissa tuli täyteen viikko sitten.
Alan ilmeisesti paikallistumaan, kun en enää huomaa jokaista vastaan tulevaa lapinporokoiraa jopa autolla ajaessa,
turistien läsnäoloa en huomaa ja Rovaniemen lennoston hornettien lennot lähinnä jo ärsyttävät, hah-haa.

Vuoden aikana olen kerran käynyt Jumalanpalveluksessa ja sekin oli syksyllä, kun kävin etelässä.
Ajatus jostain syystä ahdistaa. Ei, ei Jumalan vuoksi, vaan ihmisten.
Haluaisin istua kirkossa Jumalan edessä ja kanssa kahden.
Senpä vuoksi, vieläkin, kirkkonani toimii etelä-lappilainen luonto.
Tai, kuten täällä Pohjanmaalla nyt, pihasaunan edessä oleva penkki, josta näen mm. isäni istuttaman männyn, jonka juurella jo kolmas polvi lapsia leikkii.

Kokoaikaista työtä en ole vieläkään löytänyt. Talous on tiukkaakin tiukemmalla.
Tämäkään vierailu ei olisi onnistunut ilman rahallista tukea.
Käyn tekemässä satunnaista keikkatyötä ravintolassa tiskarina.
Ei siis mitään luksushommaa. Palkkakin on surkea, mutta työ on ihanan aivotonta. Senkus esipesen vauhdilla astioita, patoja ja vuokia, lykkään koneeseen ja vien puhtaat paikoilleen.
Työ on fyysisesti raskasta, likaista ja työasento huono.
Silti siinä on jotain, josta pidän.
Saan hetken keskittyä johonkin aivan muuhun kuin murehtimaan esim. meneekö jokin lasku perintään vai ei.

Työttömien aktiivimalli syöksee meitä työttömiä kohti perintää ja ulosottoa. En ole asian kanssa yksin.
Työttömyyskorvaus ei riitä, mutta on mukamas sen verran suuri, että en saa toimeentulotukea.
Aktiivimalli vaatii tekemään keikkatyötä, ettei korvausta pienennetä, mutta se taas aiheuttaa sen, että muuttuvien tulojen vuoksi en voi hakea asumistukea.
Eräs kunnallispoliitikko, joka on vastustanut alusta alkaen tätä, sanoikin aktiivimallin olevan vain yksi leikkuri lisää, jo ahdingossa oleville vähävaraisille. Se vain kasvattaa railoa rikkaiden ja köyhien välillä.
Joskus rukoilin, että saisin puolison jakamaan kaiken kanssani, myös talouden.
Enää en jaksa edes rukoilla.
Huokaisen vain itku kurkussa.

Kateus on noussut esille.
Katson kateellisena kaupassa, kun pariskunnat lastaavat kärryihin vihanneksia ja kokolihaa.
Minä kannan korissani koiralle piimää, itselle kahvimaitoa ja halpoja juureksia.
Kanasuikalepaketista teen useampaa ruokaa ja koirakin saa lusikallisen ruokaansa.

Ainoa asia, mitä ajattelen nukkumaan mennessäni on, että kesällä ajamme koiran ja teltan kanssa Pallakselle juureksiemme kanssa, jos vain saan bensarahat säästöön.
Masennun mieluummin Luojan lähellä tunturissa kuin kotisohvalla.

Ystävä kävi kylässä. Se piristi mieltä kummasti!
Kaiken rahattomuuden ja tiukan talouden edessä olen oppinut huomaamaan niitä asioita, joita oikeasti arvostan, kuten ystävät. He tietävät tilanteeni eivätkä vaadi minulta sisäfile-paisteja tai täydenpalvelun taloa vieraillessaan.
Ja, kun tiedän suurimman osan ystävistäni olleen jossain vaiheessa, ellei jopa juuri nyt, samassa tilanteessa, en stressaa asiasta niin paljoa kuin aiemmin.

Ystävät ovat suuri siunaus nykypäivänä. Siis sellaiset ystävät, jotka pysyvät lähellä välimatkoista ja ajasta huolimatta.
Tuttaviahan meillä kaikilla on.
Olen usein sanonut, että sellainen ihminen on todellinen ystävä, jonka kanssa voi istua hiljaa tuntematta oloa vaivautuneeksi. Niitä ihmisiä on harvassa.

Siunattua kevättä ja lämpimiä ystävyyssuhteita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *