1. Adventti

Eipä ole ulkona kovin jouluista edes Napapiirillä. Vähäisetkin lumet ovat sulaneet. Sataa vettä kovassa tuulessa.
Eilen piti laittaa piikkipohjaiset kengät jalkaan, että uskalsi kävellä ulkona. Jopa koiran tassutkin sutivat jäällä.
Tänä aamuna pärjäsi jo lenkkareilla.

Säästä huolimatta meillä on ensimmäinen adventti.
Laulamme Hoosianna-hymniä, sytytämme ensimmäisen kynttilän neljästä.
Hoosianna!–huudahdus on oikeastaan rukous ”oi auta, pelasta!”.
Enpä tiennyt aiemmin, että sitä on jo ennen Jeesuksen aikaa sitä pidetty yleisenä juhlahuutona ja riemunilmauksena.

Toisaalta joulunaika on vähän ahdistavaakin. Siitä on tullut niin kaupallinen ja joulupukkiin keskittyvä. Täällä, joulupukin virallisessa kaupungissa, Rovaniemellä, se näkyy ja kuuluu. Turisteja alkaa saapua maailman eri puolilta. Paikallisia ei keskustassa juuri näy.
Perheettömänä ja työttömänä (eli rahattomana) alkaa ahdistamaan ja tuntumaan, että olisin entistä enemmän toisen luokan kansalainen. Ei ole rahaa ostella lahjoja, ei ole edes sitä ”omaa kultaa” jolle leipoa joulukakkuja!
Aika yksinäistä aikaa tämä on meille monelle.
Ehkäpä Hoosianna-hymnin sanat sittenkin tuovat lohdutusta? Oli joku muukin, joka lopulta oli yksin, Jeesus Kristus.
Hänen kanssaan me voimme kulkea läpi tämänkin ajan!
Ei Hän ole vieressämme lihana ja verenä, kuten joku ystävä, mutta Hän on konkreettisesti vierellä kuitenkin!
Vaikka emme voi koskea Häntä, voimme jutella Hänelle!
Kotona yksin ollessamme, ei tarvitse edes hävetä, että joku pitäisi meitä pipipäänä, kun juttelemme Jeesukselle ääneen.
(Tosin, minä puhua pulputan Hänelle metsässä, autossa, ja paljon muuallakin.)
Hänen vuoksensa meillä on joulu.
Hänen synttäreitä me odotamme pääsevämme juhlimaan. Ei Hän tarvitse lahjaa! Hän on lahja, meille!

Mukavaa adventtiaikaa meille kaikille!