Minusta ei tule mummoa

Siniristiliput kohoavat salkoihin, kahvia keitetään. Juhlitaan äitejä, jotka ovat tunteneet uuden elämän kasvavan sisällään, valvoneet öitä, ja kantaneet kortensa kekoon uusien sukupolvien syntymiseen.

On kuitenkin paljon naisia, jotka syystä tai toisesta eivät juhli tuota päivää. He eivät ole äitejä, vaikka osa heistä ehkä haluaisikin.
Kaikille äitienpäivä ei ole mukava juhla. Toisille meistä se on surullinen ja rankka päivä.
Syystä tai toisesta syli on tyhjä.

Kuka tahansa kadulla vastaan kävelevä nainen voi kantaa sydämellään surua, joka ei millään tavoin näy ulospäin.
Me oletamme, että jokainen meistä kasvaa jossain vaiheessa äiti-ihmiseksi. Meidän asenteemme ovat valmiina jo pienestä pitäen. Useat pienet tytöt vastaavatkin kysymykseen: ”Mikä sinusta tulee isona?”, että heistä tulee äitejä.
Naista, joka ei ole äiti, katsotaan kummeksuen. Häntä saatetaan jopa kohdella kuin kummajaista, vajavaista. Mietitään, että jotain hänessä täytyy olla vikana.
Muinoin lapseton nainen oli huonommassa asemassa kuin leski tai varaton äiti-ihminen.
Häntä kohdeltiin lähes kuin siveetöntä naista, ellei jopa samoin!
Oli häpeä olla lapseton.

Katselin veljentyttäreni tytön kuvaa ja tajusin, että minusta ei koskaan tule mummoa, tai kuten Keski-Pohjanmaalla sanotaan, tummua.
En siis ole äiti-ihminen.
Olen tytär, sisar ja täti, mutta en äiti eikä minusta tule tummua, kuten oma äitini on.
Se sattuu melkeinpä enemmän kuin se, että minusta ei koskaan tule äitiä.

Minunkin haaveenani oli saada lapsia, useita. Halusin ison perheen.
Teini-iässä kaverini haaveili urasta, minä perheestä.
Toisin meni. Hänellä on nyt useampi lapsi, minulla ei ole edes miestä.
Hän saa useita kortteja, minä en yhtäkään.

Minä olen kuitenkin ollut onnellisessa asemassa siinä, että sisarukseni ovat saaneet lapsia, useita. Tulin ensimmäisen kerran tädiksi jo 14 vuotiaana.
Aloitin silloin istumaan juhlissa lastenpöydässä.
Kaverini saivat lapsia, olen myös kummitäti.
Naurattaa, mutta nyt olen jo isotäti ja istun vieläkin lastenpöydässä, vaikka nämä lapset ovat jo osa aikuisia.
Sen sijaan, että olisin äiti-ihminen ja pääsisi joskus aikuisten pöytään, kohtaloni on istua lastenpöydässä, jutellen lasten kanssa, ollen läsnä toisenlaisessa roolissa, joka ei ole yhtään hassumpi rooli.

Raamatussa sanotaan, että lapsettomalla on kaikki maailman lapset, ja koen näin.
Minä en saanut omaa perhettä, omia lapsia tai lapsenlapsia. Minusta ei tule tummua, mutta olen se, jolle kerrotaan enemmän kuin äideille.
Olen se, jolta uskalletaan kysyä niitä kysymyksiä, joita ei vanhemmilta kysytä.
Olen se, jonka viereen kilpaillaan päästä siellä lastenpöydässä.
Lehtien lööpit juuri julistivat, että Saksassa on yli 60- vuotias nainen raskaana ja odottaa nelosia. Hänellä on entuudestaan jo 13 lasta.
Tiede mahdollistaisi minullekin lapsen, vaikka olen vanhapiika, iki-sinkku.
Haluaisinko kuitenkaan enää?
Vuosien kuluessa olen tullut siihen tulokseen, että kaikkia meitä ei ole tarkoitettu äiti-ihmisiksi.
(tai isä-ihmisiksi)     Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisimme tarpeettomia!
Jostain syystä Jumala on halunnut, että emme ole äitejä.
Se syy ei ehkä koskaan selviä meille, mutta meidän tulisi hyväksyä se.
Me voimme olla aivan yhtä tärkeitä, tarpeellisia ja rakkaita, vaikka emme ole äitejä.
Me voimme hakeutua työelämässä tai harrastuksissa sellaisille alueille, joissa lapsettomuudesta on hyötyä. Esim. lastensuojelu, päiväkodit, kerhot, harrastukset jne. Meillä riittää ehkä toisella tavoin voimavaroja, kun omia lapsia ei ole.
Meidän voimavarat jatkavat siitä, missä ne äiti-ihmisillä loppuvat.
Meitä tarvitaan, että vanhemmat saisivat vaikkapa yhden vapaan viikonlopun kuukaudessa hengähtää.
Me saamme mummojen ja tummujen tavoin ns. kermat päältä.
Ja mistä minä pidän on se, että saan kaupassa kulkea rauhassa karkki- ja leluhyllyjen ohi eikä minun tarvitse kantaa kirkuvaa ja sätkivää muksua autoon odottamaan kesken ruokaostosten.

Minä tätinä ( sisältää muuten samat kirjaimet kuin äiti) saan kasvaa lasten mukana, olla läsnä iloissa ja suruissa aivan kuten äiti-ihmisetkin.
Ei, en saa äitienpäiväonnitteluja tai kortteja. Kahvinikin joudun keittämään ihan itse.
Ja kuitenkin minulla on lapsia. Minulla on niitä lähemmäs 15, vanhin nyt 29- vuotias ja nuorin 2- vuotias.
On poikia ja tyttöjä, lähellä ja kaukana.
En ehkä antaisi oikeaa kättäni heidän puolestaan, mutta vasemman kyllä!
Huolehdin ja murehdin heidänkin asioita.
Pyyhin kyyneleitä, kikatan yökyläilijän kanssa pyjamat päällä.
Olen tehnyt kymmeniä, ellen satoja hiekkakakkuja, puhaltanut pipin pois, vaihtanut vaippoja, kylvettänyt, pukenut, riisunut, keskustellut teinin kanssa ns. pikkutunneille asti, käynyt läpi alkoholi- ja seksuaalivalistusta ja tapakasvatusta, kehunut todistuksista, tapellut läksyjen tekemisistä. Olen jopa valvonut ja odottanut teiniä kotiin saapuvaksi.

En kuule koskaan kenenkään kutsuvan minua äidiksi enkä koskaan tunne miltä tuntuu, kun lapsi liikahtaa kohdussa. Kuitenkin olen tärkeä, en vain Jumalan, vaan myös lasten silmin.
Olen ollut heille se läheinen aikuinen, jolla on ollut aikaa heille. Olen saanut olla tärkeässä roolissa ja osana heidän elämää.
Ei se poista totuutta lapsettomuudesta tai ns. lapsen ikävää, mutta lasten katsontakannasta ajateltuna se helpottaa oloa.
Jos minulla olisi omia lapsia, minulla ei olisi ollut heille aikaa! Keneen nämä lapset vanhempineen sitten olisivat luottaneet?
Jos minua, lapsetonta tätiä ei olisi ollut, olisivatko nämä lapset kohdanneet jonkun toisen? Vaarallisemman ihmisen, joka ei ehkä olisikaan halunnut lasten etua vaan omaansa?
Oliko Luoja asettanut minut suojaksi näille lapsille, että he eivät ajautuisi huonoille teille?
Olenko minä ollut heille suojelusenkelinä aikuiseksi kasvun aikana?

Uskon vahvasti, että jotain tällaista Luoja on tarkoittanut, kun ei ole kaikille naisille äitiyttä suonut.
Ilman meitä täti-ihmisiä maailmassa olisi useampi huonosti voiva lapsi.
Meidän kauttamme Jumala voi tehdä sellaista työtä, joka ei olisi mahdollista vanhempien kautta.

Vaikka meistä kaikki eivät saa korttia eikä meille lauleta, me voimme ostaa itsellemme juuri sellaisen kukkakimpun kuin haluamme, keittää juuri meidän makumme mukaista kahvia ja syödä koko kermakakun suoraan laatikosta ettei tule tiskiä. Me olemme aivan yhtä tärkeitä kuin äiti-ihmiset.
Ilman täti-ihmisiä maailma olisi himpun verran kylmempi paikka elää.

Siunattua äitienpäivää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *