Leikkauksia

Kuuntelin taannoin radiosta kuinka mm. vammaistukia vähennetään.
Pystyin vain hetken kuuntelemaan. Minun oli pakko sulkea radio.
Kahden vammaisen lapsen, nyt jo aikuisia, isä kertoi nuorten miesten päivästä ja siitä, miksi on tärkeää, että avustajat ovat tuttuja. Ei pelkästään se, että kasvot ovat miehille tutut, mutta myös kommunikointi onnistuu paremmin tutumman avustajan kanssa, kun toisen nuoren miehen käyttämä sana saattaa tarkoittaa useaa eri asiaa eikä tällaista asiaa tuntemattomampi ehkä hoksaa.

Kuinka surulliseksi tulinkaan!
Jälleen kerran leikkauksia tehdään ja jälleen aivan vääristä paikoista.
Kerta toisensa jälkeen niitä tukia pienennetään, joille ne muutamatkin eurot ovat tärkeääkin tärkeimpiä.

Ulkoa päin katsottuna useassa asiassa jutut ovat hyvin. Ihmiset hymyilevät, ovat iloisia ja terveitä.
On kuitenkin sairauksia, jotka eivät näy päälle päin.
Voi olla omainen kuollut, on suru. Joku on masentunut. Kolmas on sairastunut fyysisesti, mutta hymyilee, laulaa ja iloitsee.
Meillä voi olla aivan oikeita fyysisiä kipuja ahdingosta johtuen.
Se ei kuitenkaan näy, kun hän kävelee tai juttelee.
Osaammeko me muut olla silloin läsnä?
Leikkaammeko me omaa apuamme, koska hänhän näyttää terveeltä? Ei hän apua tarvitse.
Usein autamme helposti niitä, jotka eniten pitävät itsestään meteliä, tuovat avuntarpeensa julki.
Entä ne, jotka eivät ole tottuneet tuomaan itseään esille? Ne hiljaiset, jotka hymyilevät ja näyttävät voivan hyvin?
Kaikki kipu tai sairaus ei näy ulospäin.
Kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää.

 

Ps. kyllä, kaaduin vaaralla, mutta ei hätää. Syön särkylääkettä ja tuen rannetta sidoksella.
Pystyn käyttämään kättä ilmankin sidosta, ei huolta. Sekään kipu ei muuten näy ulospäin ilman sidettä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *