Happily Ever After

”Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii. Rakkaus ei koskaan häviä.”

1. Kor. 13:4-8

oin kuukausi sitten minusta tuli rouva. Tie tähän hetkeen on ollut pitkä ja sanotaan vaikka että vaiherikas. Vuosi 2017 oli kaikin puolin monella tapaa mieleenpainuva. Otimme isoja askelia eteenpäin ja juuri nyt en voisi olla onnellisempi. #kiitollinensiunattuonnellinen

Seurustelimme neljä vuotta ennen naimisiinmenoa. Välillä oli epäilyksen hetkiä, mutta sydämessäni tiesin että olen tavannut ihmisen jonka kanssa haluan jakaa elämäni. Vastustusta tuli myös jonkin verran ulkopuolelta varsinkin suhteen alkupuolella. Olen vältellyt asiasta puhumista enkä oikeastaan ole sitä edes halunnut kohdata. Olin niin pettynyt, surullinen jopa vihainen. Ehkä aavistuksen katkerakin. Aika paljon itseasiassa.

Kun aloimme seurustella mieheni kanssa pidin vielä kristillisiä nuortenaikuisten iltoja mutta pian minut laitettiin valitsemaan mieheni ja sen välillä. En enää kelvannut seurustelumme takia. Perusteluna oli se, että tämmöinen ihminen ei voi olla esimerkkinä muille. Sen pituinen se sitten. Nyt jo ehkä vähän hymyilyttää. Silloin ei.

Näiden neljän vuoden aikana olen ollut kuin varpaillani koko ajan. Kelpaanko enää mihinkään? Voinko sanoa tai kirjoittaa mitään koska avoliitto? (hengelliset piirit.) Ehkäpä kipein kokemus näiden vuosien aikana oli, kun olimme viettämässä mukavaa iltaa ystäväpariskunnan luona. Sieltä kun sitten lähdimme kotiin niin olin todella iloinen hyväksyvästä ilmapiiristä ja siitä että sai olla juuri sellainen kuin oli vikoineen päivineen. Sieltä se viesti kuitenkin perässä tuli; ”Koin että Jumala kehottaa teitä muuttamaan erilleen.” Niinpä niin. Tiedätkö miltää tuntuu taistella tuulimyllyjä vastaan?

Olisi niin helppoa katkeroitua! Ihmiset.. Niin vajavaisia. Muistaisimmepa sen että olemme _kaikki_ jollain tapaa vajavaisia, syntisiä ja täysin armon varassa. Kukaan meistä ei ole niin täydellinen että voisi kivittää ketään. Meidän avoliittomme oli iso kivi monen kengässä. Ja maksoi minulle monta ihmissuhdetta.

Tiedättekö, tässä maailmassa ei ole yhtään täydellistä ihmistä. Jokaisella on jotain. Se että ihminen, joka ei mahdu juuri siihen oikeaan muottiin työnnetään ulkopuolelle ei ratkaise mitään. Lakaistaan niin kuin ruma roska maton alle. Unohdetaan sinne. Nyt mietit; mutta kun ei se avoliitto ole Jumalan silmissä oikein. Estääkö se kuitenkaan välittämästä siitä ihmisestä? Pitämästä yhteyttä? Pakottaako se sulkemaan ulkopuolelle? Jos ollaan itsellemme ihan rehellisiä, niin uskooko kukaan että sellainen on oikea tapa toimia? Yksi (entinen) ystävä ei tahtonut edes tulla kahville ettei avoliitto tartu.

Entä jos olisin saanut edelleen pitää niitä iltoja? Mikä olisi pahinta mitä olisi voinut tapahtua? Sitä emme valitettavasti saa koskaan tietää.

Koko sydämestäni toivon, että vaikkemme hyväksyisi ihmisten tapoja tai tapaa elää, niin voisimme hyväksyä ihmiset ja pitää heidät lähellä. Olla heille esimerkkinä Jumalan ehdottomasta rakkaudesta. Rakastaa, ei tuomita. Hyväksyä ei hylätä. Eletään jo sellaisia maailman aikoja että päätä ei voi työntää pensaaseen kuin pupujussi. Tämä maailma on täynnä rikkinäisiä vajavaisia ihmisiä jotka tarvitsevat tulla rakastetuiksi ja hyväksytyiksi sellaisina kuin ovat. Jumala muuttaa sydämen. Meidän tehtävä on rakastaa, ei tuomita tai edes yrittää työntää siihen hyväksyttävään muottiin. Antaa kaikkien kukkien kukkia.

Meidän avioliittomme siunattiin Lahden Metodistiseurakunnassa Hiltusen Jukan toimesta. Häntä haluan tässä koko sydämestäni kiittää kaikesta! Hyväksynnästä, tukemisesta ja siitä että hän avasi epäröimättä seurakuntansa ovet vajavaiselle ihmiselle. Hän ei vaatinut mitään. Ei asettanut ehtoja. Ei painostanut. Ei tuominnut. Hän antoi minun uskoa omalla tavallani ja sai minut kokemaan itseni hyväksytyksi ja tervetulleeksi. Sitä en ollut kokenut pitkään aikaan.

Kunpa me kaikki voisimme rakastaa enemmän ja tuomita vähemmän. Sillä jokainen uskovainen tarvitsee seurakuntayhteyttä elämäntilanteestaan huolimatta. Paikkaa jossa hengähtää. Paikkaa jossa kokee yhteenkuuluvuuta. Hyväksyntää. Muuten vaarana on että usko kuihtuu. Eihän anneta kenenkään jäädä yksin vaikka elämäntilanne ei sopisi arvoihimme? Avataan sydämemme kaikenlaisille Jumalan lapsille. Jos meillä ei ole keskinäistä rakkautta ja hyväksyntää niin kuinka se voisi meistä heijastua maailmaan?

Kiitos ja anteeksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *