Ystävyyden silta

Olen nyt marraskuusta lähtien ollut keikkatyössä Rovaniemellä.
On kuin eläisin jonkun toisen elämää. Koirani on hoidossa, majoitun veljentytön vierashuoneessa, ympäristö on vieras. On aivan kuin koko elämäni olisi jonkun toisen.
Ihmettelin jopa tunnettani  ”joulu oli jo”, että mistä sekin tulee?
En ole enää niin nuori, että sopeutuisin nopeasti muuttuviin tilanteisiin.

En kuitenkaan kadu tänne tuloani! Kuinka voisin, kun Taivaan Isä sen järjesti!
En ollut aikonut hakea ko. työpaikkaa, koska työn kesto olisi vain alle 2 kuukautta. Ei olisi ollut aikaa järjestää muuttoa, asuntoa yms.
Koulutuksesta, jonne olin päässyt, piti tulla uusi ammattini. Sairastuttuani, en saanut jatkaa kurssia loppuun eikä asiaa juuri suostuttu perustelemaankaan, vaikka kysyin perusteluja. Itkin, ja yritin vielä kerran päästä takaisin jatkamaan koulutustani. En saanut jatkaa. Voitte kuvitella pettymykseni!

Jumalalla oli kaikki jo valmiina suunnitelmissaan!
Veljentyttöni ilmoitti, että voisin asua heillä, kunhan vain hakisin työpaikkaa. Ystäväni ilmoittivat, että he ottavat koirani hoitoonsa, kun hieman huvittuen kerroin nuoren naisen suunnitelmista tätinsä puolesta.
Ystäviäni ei naurattanut, kun he tiesivät tilanteeni ja asuinalueeni työttömyysprosentit.

Hain paikkaa viimeisenä hakupäivänä, se oli maanantai.
Perjantaina työpaikasta soitettiin ja tehtiin puhelinhaastattelu, seuraavana keskiviikkona sain tietää saavani työpaikan loppuvuodeksi.
Kaksi viikkoa haustani, ajoin kohti Rovaniemeä.
Kaikki sujui kuin valmiin suunnitelman mukaisesti. Kaikki oli valmisteltu puolestani. Minä ainoastaan hain paikkaa, vastasin puhelimeen ja lopulta otin vastaan työpaikan.

Monikaan asia elämässäni ei ole mennyt näin mutkattomasti.
Ja täällä minä olen Lapin lasten laitumilla, kuten laulussa sanotaan.

Kaipaan ystäviäni, seurakuntaani ja koiraani. Nauttisin täällä olosta enemmän, jos saisin jakaa kaiken tämän heidän kanssaan!
Eräälle heistä lupasin kuitenkin yrittää nauttia!

En saanut nukuttua viime yönä. Normaalissa elämässäni viikottainen ongelmani, univaikeudet.
Ensimmäistä kertaa täällä ollessani valvoin.
Jotta en herättäisi asunnossa tassuttelullani nukkuvaa veljentyttöä, meni omakotitalon pihalle ja pihatielle.
Tuuli puhalsi idästä ja lennätti pakkaslunta hangen pintoja pitkin.
Lumi narskui kenkieni alla.
Pysähdyin ja laitoin silmät kiinni ja vain kuuntelin.
Tuuli humisi ja välillä puuskissa ujelsi puiden latvoissa.
Muutoin ainoa, mitä kuulin, oli oma hengitykseni ja veren kohina korvissani.
Tunsin tuulen poskillani kylmänä. Tuiskuava lumi pisteli kasvoillani, mutta pakkanen ei kuitenkaan tuntunut
kylmältä paljaissa käsissäni.
Avasin silmäni ja katsoin kellertävää taivasta, jossa pilvet peittivät tähdet.
Tunsin olevani lähempänä Jumalaa täällä lumen ja pakkasen keskellä kuin koskaan aiemmin!
Saman tunteen tunsin kesällä Levin huipulla käydessäni.

”Siellä on pimeää” sanovat ihmiset ja ajattelevat kaamosta.
Olen täällä yhtenä vuoden pimeimpänä ajankohtana, mutta olen kuitenkin etelämpänä kuin syvempi kaamos.
Kuitenkin täällä on yllättävän valoisaa.
Eräänä iltana oli pakko mennä pihalle kurkkimaan, josko taivaalla näkyisi revontulia.
Tulin ärtyneeksi, kun luulin veljentyttöni laittaneen pihavalon päälle. En erottaisi revontulia kirkkaalta taivaalta, kun lumi toisti pihalampun valoa moninkertaisena hangesta.
Kyllä, olen anteeksipyynnön veljentytölle velkaa!
Hän ei ollut laittanut pihavaloa. Luojan luoma kuunvalo loisti kirkkaampana kuin yksikään pihavalo!
Valo oli niin kirkas, että sen ääressä olisi nähnyt tehdä ristisanatehtävää!

Ennen tätä viikkoa, täällä vaihteli lämpötilat yli 20 astetta vuorokaudessa nollasta asteesta laskien yli 20 astetta pakkaselle.
Luonto ei ollut moksiskaan moisesta vaihtelusta!
Minun oli pakko käydä töiden jälkeen kaupassa ostamassa kunnolliset talvikengät. Etelässä käytettävät
”talvikengät” eivät ole täällä käyttökelpoisia kuin ehkä keväällä.
Minä, joka saatan kulkea hikipäisenä koko talven ilman pipoa, tai vain käyttäen ohutta trikoopipoa, joudun vielä hankkimaan paksumman pipon, heh.

Porojakin olen nähnyt.  Niitä todella saa varoa! Ne ovat yleensä juuri siellä missä niiden ei olettaisi olevan juuri sillä hetkellä, kuten eräänä päivänä nelikaistaisen nelostien keskialueella syömässä ruohoa lumen alta.

Miksi sitten tunnen, että joulu olisi ollut jo?
Siksi, että tällaisia kauniita lumimaisemia etelässä on aina joulun jälkeen.
Jos tulisit kanssani tänne juuri nyt, en veisi sinua Rovaniemen kirkkoon Tuomasmessuun enkä yhteenkään kappeliin Jumalanpalvelukseen.
Pukisin päällesi lämpimästi ja veisin sinut kuulemaan Jumalan Sanaa sinne, missä Hänet täältä varmasti löytää, luonnosta.
Saisit kuulla kanssani tuulen huminan puissa, nähdä lumikuorrutetut puut, kiiltävät hanget ja tuntea pakkasen nipistyksen poskilla.
Pakkanen on aivan erilainen täällä kuin etelämpänä tai meren lähellä, kunhan ilma vain ei ole kostea.
Mittarin elohopea voi laskea hyvinkin alas ja pakkanen ei tunnu siltikään yhtä pahalta kuin muualla.
Veisin sinut pois Rovaniemen keskustasta ja napapiirin pohjoispuolelle, pois Joulupukin paja-alueelta.
Kävelyttäisin sinua Ystävyyden sillalla kuunnellen kosken pauhunaa, jättäisimme auton pysähdyspaikalle ja menisimme katsomaan poroja suuren peltoalueen reunoille, jossa emme olisi liikenteen vaarana eikä porot säikkyisi meitä.
Saisimme aivan rauhassa katsoa noita puolivillejä eläimiä ja ihailla niiden kepeää liikkumista syvässäkin hangessa.
Yöllä seisottaisin sinua niska kenossa katse kohti taivasta katsellen vaihtuvia värejä ja tummaakin tummempaa sinistä vasten tuikkivia tähtiä.
Emme puhuisi mitään.
Voisimme kaikessa lähes kosketeltavasti tuntea Jumalan läsnäolon ja nähdä Hänen kättensä työn.
Kiittää Häntä kaikesta siitä, mitä saatamme toisinaan pitää itsestäänselvyytenä.

Sitä, missä minun vuosi 2018 alkaa ja jatkuu, en tiedä, mutta Isä Taivaassa tietää, ja voin luottaa
Hänen suunnitelmiin.
Ne ovat hyvät!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *